keskiviikko 21. lokakuuta 2015

Olipa kerran...

Tarinat alkavat monesti otsikon sanoilla. Kaikki ovat kuulleet ainakin joskus jonkin tarinan ja aiemmin historiaa ja oppeja siirrettiin paljon tarinoina. Tarinat helpottivat tiedon siirtoa ja muistisääntöjä. Kaikki pitävät hyvistä tarinankertojista. Suomalainen identiteetti rakentuu tarinankerronnalle. Me emme olisi suomalaisia ellei Elias Lönnrot olisi aikanaan kiertänyt keräämässä Kalevalaa kansanrunoista. Emme olisi suomalaisia ellei Aleksis Kivi olisi kirjoittanut Seitsemää veljestä ja Väinö Linna täydentänyt niitä Täällä pohjantähden alla ja Tuntemattomalla sotilaalla.

Meille on siis myyty oma identiteettimme. Se mitä me suomalaiset olemme. Se on myyty tarinoilla. Suo, kuokka ja Jussi. Sisu. Erilaiset sankaritarinat. Mihin on sitten kadonnut tarinankerronnan taito? Taito, jota pitäisi opettaa sieltä alakoulusta alkaen ja kehittää koko ajan. Olen itse ollut 2003 tilanteessa, jossa sain hyvän läpileikkauksen eri kansallisuuksien tarinankerrontaan. Olin silloin Nokian kutsumana kertomassa Dubaissa MMS-palveluiden rakentamisesta pienen ohjelmistotalon vinkkelistä.

Näin jälkikäteen suorastaan hävettää. Näin samana päivänä hollantilaisen kaverin puheen, jonka hän piti varsin asiallisesti ja ehkä vähän jäyhästi mutta hyvin. Sitten oli jenkkikoulut käynyt britti, joka juoksi pitkin salia ja tuli todellä lähelle kuulijoita ja kertoi tarinaa. Tarinaa, johon integroitui hyvin kaikki kysymykset mitä salista irti saatiin. Ja sitten minä joka tärisevin käsin ja vapisevalla epävarmalla äänellä kertoi teknisiä asioita, faktaa ja esitti graafeja. Miksei kukaan kertonut aiemmin että kerros poika tarina. Tarina miten te olette tehneet asiat, missä mörköjä tuli vastaan ja millaisilla sankariteoilla te ne peittositte. Sekä tietysti se prinsessa ja puoli valtakuntaa. Tuliko sitä?

Nyt meillä on kuitenkin hyvä alku. Bruce Oreck opettaa Aalto-yliopistossa tarinankerrontaa, Miten saisimme Brucen opettamaan sitä opettajillekin? Miten saisimme tarinankerronnan kouluun?

Olipa kerran...

lauantai 3. lokakuuta 2015

Mistä sinä sen tiesit?

Olen viime aikoina miettinyt miten voisin tuotteistaa sen osan osaamistani, jota olen nyt kutsunut "Mistä sinä sen tiesit?"-ilmiöksi. Annoin ilmiölle tämän nimen kun samana päivänä kaksi ihmistä esitti tämän saman kysymyksen. Molemmissa tapauksissa ällistytin heitä tarjoamalla ratkaisun heidän ongelmaansa suoraan lonkalta. Ja molemmissa tapauksissa jouduin esittämään tuohon kysymykseen vastaukseksi että ei hajuakaan mistä minä tiesin ratkaisun. Jälkikäteen analysoimalla toisessa ratkaisussa kyse oli synteesistä, jossa yhdistelin asioita uudella tavalla ja loin markkinointikonseptin, jonka uskon purevan. Ratkaisu tullaan myös testaamaan ja jos saan luvan, niin ehkä esittelen sen jossain vaiheessa täällä.

Toisessa tapauksessa vastaus perustui kyltymättömään uteliaisuuteen kaikkea uutta kohtaan. Minulla oli siis tieto teknologiasta ja kuka sitä tarjoaa Suomessa ja ilmeisesti siltäkin puolelta rakentuu ratkaisu.

Tässä kohti tulee sitten se hankala osuus. Tuotteistaminen. Miten tuotteistaa tälläinen "kysy mitä vaan, niin vastataan mitä vaan"-palvelu? Pitääkö tuotteistaminen tehdä ikäänkuin kiertoteitse eli kuten markkinointikonseptissa että myyn tunteja ratkaisun toteuttamiseen ja saan sitä kautta osuuteni? Entä jos ratkaisu onkin jotain muuta, johon ei liity minun tekemiseni kuten ulkoistaminen, uusi myyntimies tai markkinamaakari. Silloin minulta jäävät rahat saamatta kun työn tekee joku muu. Vai pitäisikö palvelun olla jonkin sortin Oraakkeli, jossa saa aina vastauksen rahaa vastaan. Tosin silloin vastausten takuun täytyy olla hyvä, koska ei minultakaan kaikkeen löydy hyvää vastausta (luultavasti).

Onko sinulla hyvää ehdotusta? Mailaa markku.kippola@kehittaja.com tai kommentoi alle. Kiitos!